Viikonloppuna kännipäissäni avauduin Toiselle tilanteesta. Ahdisti. Ja sitten aamulla ahdisti vielä enemmän.

Yritän parhaani mukaan leikata Toisen pois elämästä. Niks naks. Sakset vaan jäävät jumiin aina välillä.

Toinen on juuri sellainen mies, joihin aina ihastun ja joiden annan kohdella itseäni paskasti ja silti saa kaiken anteeksi -tyyppiä. Tai ehkä oikeasti sillä on kiire...

Eikä tämän ikinä pitänyt mennä niin vakavaksi. Nyt se on onnistunut satuttamaan, ja syy on minun. Eihän tässä pitänyt käydä näin. Ei alunperinkään. Miten tässä kävi näin...

Aina välillä Toinen tarjoilee hyviä hetkiä. Mukavia keskusteluja. Vähän hellyyttä. Juuri sen verran, että saa minut sekaisin.

Minua vaan pelottaa kotiipaluu. Täältä lähtö, jos asiat jää puolitiehen. Jos asioita jää kokematta. Enkä edes tiedä, mitä ihmettä odotan kokevani. Että Toinen yhtäkkiä rakastuisi minuun, pyytäisi jäämään luokseen loppuelämäkseen ja sitten minä voisin sanoa, että eipäs käy. Se osaa tämän niin paljon paremmin.

Ja siksi päätin kyllästyä siihen. En jaksa pelata tätä peliä, ei huvita, ei se ole sen arvoista. Jos oisin täällä pidempään ja jos tilanne oisi muutenkin toinen, sitten, voi sitten minäkin osaisin ja jaksaisin pelata tätä peliä, olen oppinut parhaimmilta. Tiedän, kuinka annetaan vähän siimaa ja siitä se sitten lähtee, jos vaan oon tarpeeksi ovela, jos tietää säännöt, ja miten niitä kierretään.

Onko miehessä jotain vikaa, jos se kieltäytyy seksistä ja hauskanpidosta ilman sitoumuksia? En jaksa ymmärtää näitä..